Archives for joulukuu 2016

Vuoden viimeinen päivä

Koko nuoruuteni ja varhaisen aikuisiän musta tuntui, ettei kukaan täysin ymmärtänyt mua. Olin oman tieni kulkija pääni sisään ei päässeet opettajat, kaverit tai edes perheeni. Totta puhuakseni en itsekkään aina osannut tulkita tuntemuksiani. Turhaannuin helposti ja purin pahaa oloani ihmisiin lähelläni. Kun huomasin sen satuttavan rakkaitani, päätin sulkea ongelmat sisälleni. Koska en halunnut kenellekkään pahaa ja ajattelin, että oli parempi olla vain hiljaa. Mä vaikenin, koska oli yksinkertaisesti helpompi esittää kaiken olevan hyvin kuin avautua. Mä olin hyvä murjottamaan, mutta myös mestari hymyilemään tarpeen tullen. Aikuisiän varhaisvaiheessa mut ohjattiin psykiatrin kautta psygolokille. Mä olin kuulemma masentunut ja rupesin syömään lääkärin määräämiä lääkkeitä. Lääkkeet eivät juuri parantaneet oloa, vaan lähinnä laimensivat tuntemuksia. Sekin oli jo hyvä alku. Lääkkeiden ansiosta fiilis oli ajoittain ihan okei ja jaksoin lähteä treenaamaan. Silloin, kaikkein raskaimmilla hetkillä breikkaaminen oli ainut asia, joka piti mut järjissäni. Breikistä tuli kirjaimellisesti breikki pahasta olosta.

Vaikka noista ajoista on nyt jo vuosia, mutta muistan ne ikuisesti. Varsinkin nyt, vuoden viimeisenä päivänä. Mä katon itseäni tanssisalin peilistä. Tällä kertaa en saanut kaveria mukaan treenaamaan, joten olen yksin salilla. Se ei haittaa, sillä välillä pitääkin treenata yksin. Yksin treenatessa ensimmäiset askeleet ovat aina vaikeimpia. Keho antaa signaaleita kivuista ja kolotuksista. Lattia tuntuu uskomattoman kovalta paksun hupparin läpi. Kropan lämmetessä iso osa kivuista katoaa ja liike vapautuu. Rakastan sitä tunnetta kun ensimmäiset hikipisarat puskevat ulos kropasta. Tanssimisella on äärimmäisen puhdistava vaikutus kehon lisäksi myös mieleen. Liike liikkeeltä, huolet ja pelot huuhtoutuvat taianomaisesti pois ajatuksista. Treenien lopussa istun hetken salin kulmassa. Päälläni vain hiestä läpimärkä t-paita ja vieno hymy. Kun pakkaan treenikamoja reppuuni, lämmin onnellisuuden tunne valtaa koko olemukseni. Jälleen kerran on kulunut yksi upea vuosi ilman lääkkeitä. Se on ylivoimaisesti kaikkein suurin saavutukseni. Mä olen oppinut ymmärtämään itsestäni hieman lisää. Minulla on lääke vaivaan, jota yksikään lääkäri ei osannut minulle selittää. Se on halu voida paremmin paskamyrskyn myllertäessä päänsisällä. Suljen tanssisalin valot ja lähden kohti uudenvuodenbileitä hymy naamalla sillä tunnen, että pystyn itse vastaamaan onnestani. Pelkästään se antaa toivoa tulevaan, Mä pystyn tähän!

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Olen valmis

Olen valmis antamaan anteeksi. 

Olen valmis yrittämään uudelleen.

Olen valmis päästämään irti.

Olen valmis katsomaan eteenpäin.

Olen valmis kantamaan vastuuni.

Olen valmis jatkamaan elämääni.

Olen valmis.

 

Läsnäolon lahja!

On joulukuu vuonna 2009. Olen matkalla Espoon Tapiolaan paikallisen tanssikoulun joulunäytökseen. Koko vuoden väsymys ja stressi painaa mieltäni kun jonotan vuoroani Kampin keskuksen alakerran Otto-automaatilla. Lyön Visa Electron -kortin sisään ja toivon, että kate riittää nostoon. Poistun automaatilta 20 euron seteli ja kuitti kädessä. Kuitin mukaan tilille jää vielä reilu kuusi euroa. Sillä summalla ei mässäillä jouluna. Ostan bussilipun suoraan kuskilta, toivotan hyvät joulut ja laitan vaihtorahat taskuun. Reitti Tapiolan pysäkiltä Espoon kulttuurikeskukselle kulkee Heikintorin kautta missä ihmiset tekevät täydennyksiä lahjavarastoihinsa. Itse pidän kädet visusti taskuissa ja katseen maassa. Minulla ei missään nimessä ole varaa hairahtua ostoksille. Tänäkään vuonna rahat eivät riitä lahjoihin.

Kun kuljen kulttuurikeskuksen ovista sisään suurin osa oppilaistani on jo paikalla. He ovat jännittyneitä ja samanaikaisesti äärimmäisen innoissaan. Kaikilla on sovitusti esiintymisvaatteet jo päällä. Mustaa ja punaista rennosti hip hop -tyyliin. Monelle oppilaistani joulunäytös ensimmäinen tilaisuus nousta lavalle satojen ihmisten eteen. Kerään lapset ja nuoret yhteen sekä kertaan läpi illan ohjelman. Muistutan, että olemme treenanneet ahkerasti koko vuoden ja harjoitukset ovat menneet loistavasti. Meillä on homma hallussa. Aloitan vielä kauden viimeinen tanssiringin takahuoneessa rohkaistaakseni oppilaita. Rinki päättyy yläfemmoihin ja suurin jännitys on karisteltu harteilta. Olemme valmiita.

Iho menee kauttaaltaan kananlihalle, kun oppilaani marssivat lavalle. Musiikin tahtiin, puolelta toiselle rennosti notkuen, leuka pystyssä ja hymy naamalla. Nuorten eleet ovat kuin suoraan New Yorkin kaduilta. Ei puhettakaan alkusyksyn arkuudesta tai ujoudesta. Show on pelkkää asennetta alusta loppuun. On uskomatonta todistaa hetkeä kun ihminen murtautuu ulos kuorestaan ja ilmaisee itseään satapäisen yleisön edessä. Oppilaat kiittävät yleisöä ja poistuvat lavalta raikuvien suosionosoitusten saattelemana. Ilo on takahuoneessa on käsinkosketeltavaa ja saa minut muistamaan omat joulunäytökseni Jyväskylän monitoimitalolla lähes kymmenen vuotta aikaisemmin. Esitysten päätteeksi hyppään aulan puolelle toivottamaan hyvää joulua myös oppilaideni vanhemmille. Reppuni täyttyy suklaarasioista, viineistä ja korteista. Viinit ja suklaat tulevat katoamaan kaapista jo parissa päivässä, mutta vanhempien ja oppilaiden aidot kiitokset jäävät mieleeni ainiaaksi. Pitkän syksyn jälkeen jopa pienikin kiitos lämmittää sydäntä. Se antaa työlleni merkityksen. Mieleeni palaa jälleen mikä on tanssinopettajan työssä kaikkein tärkeintä. Minua ei motivoi raha tai maine vaan mahdollisuus auttaa ja rohkaista oppilaita löytämään itsensä. Oppilaan itsetunnon kehittyminen on tulevaisuuden kannalta arvokkaampaa kuin eurot pankkitilillä.

Eurojakin olisi toki kiva saada. Olen ostanut vasta yhden lahjan ja aatto on jo muutaman päivän päästä. Onneksi joulunäytöksen ansiosta minulla on ainakin jotain tuomisia perheelle Jyväskylään. Höylään perheemme yhteisellä luottokortilla junaliput ja astun junaan. Rahattomuus ja lahjattamuus ahdistaa joka sekunti yhä enemmän. Mietin jo, että olisi parempi jäädä Helsinkiin. Edes hiljalleen pimenevä talvi-ilta ja junan tasainen ääni ei auta minua löytämään mielenrauhaa. Edellisestä Jyväskylän visiitistä on jo vierähtänyt tovi ja haluasin antaa perheelleni jotain konkreettista. Jotain, joka kertoisi että välitän.

Isäpuoleni tulee vastaan asemalle. Heitän kassit takakonttiin ja nousen autoon. Matka asemalta Köhniön kotitalolle kestää vain muutamia minuutteja. Perillä äiti on iloisena vastassa jo heti ovensuussa. Ilmassa leijailee lempijouluruokani tuoksu: Äidin reseptin mukainen itsetehty pitsa. Ymmärrän, että merkittävintä lahjaa ei saakkaan ostettua kaupan hyllyltä. Lasken kamani lattialle ja päivien ahdistus on pyyhkäisty pois sekunneissa. Olen saanut ja antanut parhaimman lahjan koskaan. Se on LÄSNÄOLON LAHJA.

Hyvää Joulua!

Perheen kanssa Valamon luostarissa 2016

Hyvää yötä!

Katson vielä viimeisen kerran kelloa. Enää viisi ja puoli tuntia aikaa herätykseen. Kaikkien oppikirjojen mukaan se on aivan liian vähän, mutta mua se ei haittaa. Olen tottunut aikaisiin herätyksiin ja lyhyihin öihin. Olipa vastassa sitten mitä tahansa niin tiedän pärjääväni huomenna. Lyhyistä unista stressaaminen vie enemmän energiaa kuin se, että sulkee silmät ja laittaa pään tyynyyn. Viisi tai kuusi tuntia unta riittää kyllä. Siksi mä en stressaa nukkumisesta. Jos aamulla väsyttää niin sitten väsyttää. Olen ollut väsynyt ennenkin ja pärjännyt siitä huolimatta hienosti, joten sitä on turha miettiä nyt. Saattaahan olla, että herään myös pirteänä. Niinkin on käynyt monesti. Suljen silmät leveästi hymyilen ja toivotan hyvää yötä maailmalle. Huominen on hyvä päivä, mä pidän siitä huolen. 

Astu rinkiin!

Dj laittaa soimaan illan ensimmäisen breikkibiisin. Salaman nopeasti kaikki discon breikkarit kerääntyvät yhteen ja raivaavat tanssilattian keskelle valtavan ringin. Mä liityn empien mukaan joukon jatkoksi. Olen treenannut lajia jo muutaman viikon ja nyt on kyseessä ensimmäinen oikea breikkirinkini. Vuoronperään tanssijat hyppäävät kehiin ja esittävät toinen toistaan taidokkaampia liikkeitä. Ympäröivä yleisö osoittaa äänekkäästi suosiotaan jokaiselle rinkiin uskaltautuneelle. Haluisin kovasti kokeilla rajojani, mutta en vain yksinkertaisesti pysty. Ei tämä ole minua varten, ajattelen. Raajani ovat jähmettyneet ja olen pakokauhun vallassa. En enää osaa edes taputtaa rytmiin. Olen kirjaimellisesti aivan lukossa. Soolo toisensa jälkeen yritän rohkaista ja tsempata itseäni. Arkailen kuitenkin liikaa ja joku toinen ehtii aina varastamaan vuoron suoraan nenäni edestä. Lopulta rinki päättyy ja tilanne on ohi. Mä en kerennyt rinkiin.

Matka ringin reunalta sen keskelle on lyhyt. Itseasiassa vain yhden askeleen mittainen. Mä pelkäsin rinkiä, koska se oli mulle täysin uudenlainen tilanne. Sen sijaan, että olisin oikeasti haastanut itseäni, päätin vetäytyä ja jäädä varjoihin. Tässä ei ollut mulle mitään uutta, sillä olin viettänyt varjoissa käytännössä koko elämäni. Olin kuitenkin totaalisen kyllästynyt pelkäämään ja kuluttamaan päiviäni sivustakatsojan roolissa. Ensimmäisen breikkiringin ansiosta opin, että mun oli astuttava rinkiin ja uskallettava ottaa oma paikkani ringin keskellä. Se oli ainut keino loistaa! ”Astu rinkiin” on edelleen ehdottomasti tärkein oppi, minkä olen breikin avulla oppinut. 

Mestari!

Makaan sängynpohjalla ja vain silmäni loistavat kirkkaana pimeässä huoneessa. En ole yön aikana nukkunut sekuntiakaan. En ole ahdistunut tai surullinen. Unelmat, toiveet ja haaveet vain pitävät minua hereillä. Päätän nousta ja kirjoittaa fiilikset paperille. Niissä ei ole järkeä tavallisilla mittareilla ajateltuna. Nämä unelmat ovat liian suuria ja hieman pelottavia. Pelottavia siksi, että ne vaatisivat täydellistä elämänmuutosta. Luopumista lähes kaikesta mitä olen saavuttanut aikaisemmin. Haluan olla maailman paras. Mestari ja kiistaton suunnannäyttäjä alallani. En edes viitsi puhua moisista ajatuksista ystävilleni saati kavereilleni töissä. En vielä. Itseasiassa koko maailma saisi tietää hieman myöhemmin. Kuulla tunteista, ajatuksista ja toiveista, jotka pitävät minut hereillä öisin ja liikkeessä päivällä. Olotilaa on lähes mahdotonta selittää tai kuvailla. Se pitää itse kokea.

Kello on kymmentä vajaa viisi aamulla enkä malta enää maata. Kierähdän ketterästi ylös sängystä ja aloitan ensimmäisen punnerrusarjan. Ulkona on vielä pimeää kun sytytän valot. Tuntuu kuin koko maailma olisi vielä unessa. Minusta tulee vielä mestari.

Breikki keskellä päivää!

Mä tykkään rentoutua ja ottaa iisisti työpäivän keskellä. Välillä se tarkoittaa kevyttä treeniä, kikkailua, uusien taitojen harjoittelua tai sitten ihan vaan torkkuja palmun alla.

Joskus on hyvä pysähtyä ja ottaa aikaa myös itselle. Akut ladattuina on kevyempi nostaa painoja, tehdä duunia ja pitää hauskaa! #hallussa 

 

Loistavaa päivää!

Hyvää fiilistä ei ole peruttu

Nyt on toimisto siinä kunnossa, että meikäläiseltä onnistuu superammattilaistason toiminta myös etänä. Olipa kyse sitten puheesta, treenistä, koulutuksesta tai vaikka tanssitunnista niin ei jää ainakaan puitteista kiinni.

Tässä upgradet toimiston välineistön ja sisustuksen suhteen:
– Nettiyhteys minttiin
– Kamerat ja valot kuntoon
– Kuvauseinä
– Dynaamiset mikit puheisiin ja kaulusmikit aktiviteetteihin