Dj laittaa soimaan illan ensimmäisen breikkibiisin. Salaman nopeasti kaikki discon breikkarit kerääntyvät yhteen ja raivaavat tanssilattian keskelle valtavan ringin. Mä liityn empien mukaan joukon jatkoksi. Olen treenannut lajia jo muutaman viikon ja nyt on kyseessä ensimmäinen oikea breikkirinkini. Vuoronperään tanssijat hyppäävät kehiin ja esittävät toinen toistaan taidokkaampia liikkeitä. Ympäröivä yleisö osoittaa äänekkäästi suosiotaan jokaiselle rinkiin uskaltautuneelle. Haluisin kovasti kokeilla rajojani, mutta en vain yksinkertaisesti pysty. Ei tämä ole minua varten, ajattelen. Raajani ovat jähmettyneet ja olen pakokauhun vallassa. En enää osaa edes taputtaa rytmiin. Olen kirjaimellisesti aivan lukossa. Soolo toisensa jälkeen yritän rohkaista ja tsempata itseäni. Arkailen kuitenkin liikaa ja joku toinen ehtii aina varastamaan vuoron suoraan nenäni edestä. Lopulta rinki päättyy ja tilanne on ohi. Mä en kerennyt rinkiin.

Matka ringin reunalta sen keskelle on lyhyt. Itseasiassa vain yhden askeleen mittainen. Mä pelkäsin rinkiä, koska se oli mulle täysin uudenlainen tilanne. Sen sijaan, että olisin oikeasti haastanut itseäni, päätin vetäytyä ja jäädä varjoihin. Tässä ei ollut mulle mitään uutta, sillä olin viettänyt varjoissa käytännössä koko elämäni. Olin kuitenkin totaalisen kyllästynyt pelkäämään ja kuluttamaan päiviäni sivustakatsojan roolissa. Ensimmäisen breikkiringin ansiosta opin, että mun oli astuttava rinkiin ja uskallettava ottaa oma paikkani ringin keskellä. Se oli ainut keino loistaa! ”Astu rinkiin” on edelleen ehdottomasti tärkein oppi, minkä olen breikin avulla oppinut.