Blogi

Vuoden viimeinen päivä

Koko nuoruuteni ja varhaisen aikuisiän musta tuntui, ettei kukaan täysin ymmärtänyt mua. Olin oman tieni kulkija pääni sisään ei päässeet opettajat, kaverit tai edes perheeni. Totta puhuakseni en itsekkään aina osannut tulkita tuntemuksiani. Turhaannuin helposti ja purin pahaa oloani ihmisiin lähelläni. Kun huomasin sen satuttavan rakkaitani, päätin sulkea ongelmat sisälleni. Koska en halunnut kenellekkään pahaa ja ajattelin, että oli parempi olla vain hiljaa. Mä vaikenin, koska oli yksinkertaisesti helpompi esittää kaiken olevan hyvin kuin avautua. Mä olin hyvä murjottamaan, mutta myös mestari hymyilemään tarpeen tullen. Aikuisiän varhaisvaiheessa mut ohjattiin psykiatrin kautta psygolokille. Mä olin kuulemma masentunut ja rupesin syömään lääkärin määräämiä lääkkeitä. Lääkkeet eivät juuri parantaneet oloa, vaan lähinnä laimensivat tuntemuksia. Sekin oli jo hyvä alku. Lääkkeiden ansiosta fiilis oli ajoittain ihan okei ja jaksoin lähteä treenaamaan. Silloin, kaikkein raskaimmilla hetkillä breikkaaminen oli ainut asia, joka piti mut järjissäni. Breikistä tuli kirjaimellisesti breikki pahasta olosta.

Vaikka noista ajoista on nyt jo vuosia, mutta muistan ne ikuisesti. Varsinkin nyt, vuoden viimeisenä päivänä. Mä katon itseäni tanssisalin peilistä. Tällä kertaa en saanut kaveria mukaan treenaamaan, joten olen yksin salilla. Se ei haittaa, sillä välillä pitääkin treenata yksin. Yksin treenatessa ensimmäiset askeleet ovat aina vaikeimpia. Keho antaa signaaleita kivuista ja kolotuksista. Lattia tuntuu uskomattoman kovalta paksun hupparin läpi. Kropan lämmetessä iso osa kivuista katoaa ja liike vapautuu. Rakastan sitä tunnetta kun ensimmäiset hikipisarat puskevat ulos kropasta. Tanssimisella on äärimmäisen puhdistava vaikutus kehon lisäksi myös mieleen. Liike liikkeeltä, huolet ja pelot huuhtoutuvat taianomaisesti pois ajatuksista. Treenien lopussa istun hetken salin kulmassa. Päälläni vain hiestä läpimärkä t-paita ja vieno hymy. Kun pakkaan treenikamoja reppuuni, lämmin onnellisuuden tunne valtaa koko olemukseni. Jälleen kerran on kulunut yksi upea vuosi ilman lääkkeitä. Se on ylivoimaisesti kaikkein suurin saavutukseni. Mä olen oppinut ymmärtämään itsestäni hieman lisää. Minulla on lääke vaivaan, jota yksikään lääkäri ei osannut minulle selittää. Se on halu voida paremmin paskamyrskyn myllertäessä päänsisällä. Suljen tanssisalin valot ja lähden kohti uudenvuodenbileitä hymy naamalla sillä tunnen, että pystyn itse vastaamaan onnestani. Pelkästään se antaa toivoa tulevaan, Mä pystyn tähän!

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Jaa artikkeli:

Reader Interactions

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa mun jutut.

Laita mun uutiskirje tilaukseen ja saat ensimmäisenä tietää kaikki tärkeimmät jutut. Ei turhaa spämmiä vaan timantinkovaa asennetta, aitoa innostamista ja tietysti vain tilaajille eksklusiivista sisältöä.