On joulukuu vuonna 2009. Olen matkalla Espoon Tapiolaan paikallisen tanssikoulun joulunäytökseen. Koko vuoden väsymys ja stressi painaa mieltäni kun jonotan vuoroani Kampin keskuksen alakerran Otto-automaatilla. Lyön Visa Electron -kortin sisään ja toivon, että kate riittää nostoon. Poistun automaatilta 20 euron seteli ja kuitti kädessä. Kuitin mukaan tilille jää vielä reilu kuusi euroa. Sillä summalla ei mässäillä jouluna. Ostan bussilipun suoraan kuskilta, toivotan hyvät joulut ja laitan vaihtorahat taskuun. Reitti Tapiolan pysäkiltä Espoon kulttuurikeskukselle kulkee Heikintorin kautta missä ihmiset tekevät täydennyksiä lahjavarastoihinsa. Itse pidän kädet visusti taskuissa ja katseen maassa. Minulla ei missään nimessä ole varaa hairahtua ostoksille. Tänäkään vuonna rahat eivät riitä lahjoihin.

Kun kuljen kulttuurikeskuksen ovista sisään suurin osa oppilaistani on jo paikalla. He ovat jännittyneitä ja samanaikaisesti äärimmäisen innoissaan. Kaikilla on sovitusti esiintymisvaatteet jo päällä. Mustaa ja punaista rennosti hip hop -tyyliin. Monelle oppilaistani joulunäytös ensimmäinen tilaisuus nousta lavalle satojen ihmisten eteen. Kerään lapset ja nuoret yhteen sekä kertaan läpi illan ohjelman. Muistutan, että olemme treenanneet ahkerasti koko vuoden ja harjoitukset ovat menneet loistavasti. Meillä on homma hallussa. Aloitan vielä kauden viimeinen tanssiringin takahuoneessa rohkaistaakseni oppilaita. Rinki päättyy yläfemmoihin ja suurin jännitys on karisteltu harteilta. Olemme valmiita.

Iho menee kauttaaltaan kananlihalle, kun oppilaani marssivat lavalle. Musiikin tahtiin, puolelta toiselle rennosti notkuen, leuka pystyssä ja hymy naamalla. Nuorten eleet ovat kuin suoraan New Yorkin kaduilta. Ei puhettakaan alkusyksyn arkuudesta tai ujoudesta. Show on pelkkää asennetta alusta loppuun. On uskomatonta todistaa hetkeä kun ihminen murtautuu ulos kuorestaan ja ilmaisee itseään satapäisen yleisön edessä. Oppilaat kiittävät yleisöä ja poistuvat lavalta raikuvien suosionosoitusten saattelemana. Ilo on takahuoneessa on käsinkosketeltavaa ja saa minut muistamaan omat joulunäytökseni Jyväskylän monitoimitalolla lähes kymmenen vuotta aikaisemmin. Esitysten päätteeksi hyppään aulan puolelle toivottamaan hyvää joulua myös oppilaideni vanhemmille. Reppuni täyttyy suklaarasioista, viineistä ja korteista. Viinit ja suklaat tulevat katoamaan kaapista jo parissa päivässä, mutta vanhempien ja oppilaiden aidot kiitokset jäävät mieleeni ainiaaksi. Pitkän syksyn jälkeen jopa pienikin kiitos lämmittää sydäntä. Se antaa työlleni merkityksen. Mieleeni palaa jälleen mikä on tanssinopettajan työssä kaikkein tärkeintä. Minua ei motivoi raha tai maine vaan mahdollisuus auttaa ja rohkaista oppilaita löytämään itsensä. Oppilaan itsetunnon kehittyminen on tulevaisuuden kannalta arvokkaampaa kuin eurot pankkitilillä.

Eurojakin olisi toki kiva saada. Olen ostanut vasta yhden lahjan ja aatto on jo muutaman päivän päästä. Onneksi joulunäytöksen ansiosta minulla on ainakin jotain tuomisia perheelle Jyväskylään. Höylään perheemme yhteisellä luottokortilla junaliput ja astun junaan. Rahattomuus ja lahjattamuus ahdistaa joka sekunti yhä enemmän. Mietin jo, että olisi parempi jäädä Helsinkiin. Edes hiljalleen pimenevä talvi-ilta ja junan tasainen ääni ei auta minua löytämään mielenrauhaa. Edellisestä Jyväskylän visiitistä on jo vierähtänyt tovi ja haluasin antaa perheelleni jotain konkreettista. Jotain, joka kertoisi että välitän.

Isäpuoleni tulee vastaan asemalle. Heitän kassit takakonttiin ja nousen autoon. Matka asemalta Köhniön kotitalolle kestää vain muutamia minuutteja. Perillä äiti on iloisena vastassa jo heti ovensuussa. Ilmassa leijailee lempijouluruokani tuoksu: Äidin reseptin mukainen itsetehty pitsa. Ymmärrän, että merkittävintä lahjaa ei saakkaan ostettua kaupan hyllyltä. Lasken kamani lattialle ja päivien ahdistus on pyyhkäisty pois sekunneissa. Olen saanut ja antanut parhaimman lahjan koskaan. Se on LÄSNÄOLON LAHJA.

Hyvää Joulua!