Puhe yläkoululaisille rasismista, kiusaamisesta ja toisen alistamisesta

Videotykin valo syttyy, ja liikuntasalin seinille heijastuu eka slaidi.

“Älä vie mun unelmaa” -otsikko ja mun breikkikuva taustalla. Oppilaat valuvat sisään saliin. Osa protestoi lattialla istumista. Ymmärrän täysin. Mutta se on nyt realiteetti. Opettajien koordinoidessa istumajärjestystä, käyn läpi mielessäni puheeni aiheen.‍

Rasistinen kielenkäyttö puheessa. Sukupuolen ja seksuaalivähemmistöjen halventaminen. Alentava sävy vammaisuudesta puhuttaessa. Yksilön alistaminen jengin voimalla. Teemat puistattavat. Ei ole kuitenkaan mun vuoro triggeröityä. Nämä asiat eivät ole yhdestäkään nuoresta lähtöisin, ja pahinta mitä voisin tehdä, olisi purkaa ennakkoasetelmat heihin. Ongelmat ovat oire jostain isommasta. Ne ovat lähtöisin valuvioista rakenteissamme, polarisoivista ideologioista, joita meille myydään, ja roolimalleista, jotka ovat jo valmiiksi rikki.

‍Painan silmäni umpeen. Mieleeni tulvii väläyksiä somejulkkiksista ja maailman johtajista. Niin kutsutuista alfoista, jotka pönkittävät statustaan manipuloimalla, uhkailemalla ja kiristämällä. Syö tai tule syödyksi. Dominoi ja alista. Superauton ratin takaa ja luksusresorteista uima-altaalta käsin he puhuvat todellisesta voimasta. Petolliset silmänsä luksusmerkkien aurinkolaiseilla peittäen.‍

Aloitan puheeni rennosti ja hymyillen. Tarkoitukseni ei ole valistaa. Ei syyllistää. Ei käännyttää ketään ajatuksieni taakse, vaan jakaa palasia tarinastani. Ottaa tilanne ja jokainen nuori vastaan ilman leimoja.‍

Kuvailen euforiaa, kun voittaa parhaat maailmassa omassa lajissaan. Ja miltä tuntuu, kun sut työnnetään kurkusta seinää vasten. Tai kun potkaistaan täysillä vatsaan koulussa. Kerron masennuslääkkeistä. Siitä kun syö ensimmäisen. Ja kun pääsee niistä irti ja syö viimeisen.‍

Kuvailen vaikeimpia asioita elämästäni. Niitä, jotka edelleen sattuvat. Porukka kuuntelee. Aistin sen. Päätän antaa korttini pois. Kerron, miten tässäkin hetkessä jokaisella on valtaa. Yhdessä voisitte tehdä esiintymisestäni helvettiä. Hyökätä mua vastaan. Nauraa. Kääntää tarinani mua vastaan. Ja niin monet tekee. He käyttävät valtaansa käymällä porukalla pienemmän kimppuun. Alistavat sen, joka paljasti itsestään pehmeämmän puolen.‍

Kiitän jokaista. Sillä tänään niin ei käynyt. Sen sijaan otitte mut vastaan ja kohtasitte. Ootte hyviä tyyppejä!‍

Huomaan jengin hymyilevän. Ja muutama halaa toisiaan.‍

Näppään viimeisen slaidin päälle.

“I don’t want to be something that just comes and goes.” – Kendrick Lamar

Elämme paineessa. On pakko menestyä. Pakko päästä eteenpäin. Tehdä jotain merkityksellistä. Jättää jokin jälki maailmaan, koska muuten ei muka olla olemassa. Mutta se on illuusio. Sillä jokainen meistä jättää jäljen. Fitistä, pankkitilin saldosta tai seuraajista riippumatta. Miten puhuu toisista silloin kun he eivät ole kuulemassa. Puuttuuko tilanteeseen vai katsooko muualle. Nostaako hukkuvan pintaan, vai painaako pään pinnan alle. Ja onko hiljaa silloin, kun joku tarvitsisi ääntä.

Kyse ei ole siitä, onko sulla valtaa. Vaan siitä, miten sä päätät käyttää sitä.

‍