KUN PELKÄÄT JÄÄVÄSI YKSIN

Paiskin töitä ja hyppäsin mukaan jokaiseen projektiin. Olin vikana pystyssä puolituttujen synttäreillä ja toimin olkapäänä kuntosalini asiakkaille vielä 23.00 aikaan illalla, tunteja viimeisten treenien jälkeen. Kävin kirjanjulkkareissa, avajaisissa ja pr-tilaisuuksissa. Vastasin jokaiseen puheluun ja IG-viestiin, osallistuin kaikkiin keskusteluihin linkkarissa. Puhelimessa ei ollut ”Do not disturb”-tilaa. Piti sanoa paljon. Sparrata ja postata päivittäin, vaikka usein ei ollut mitään sanottavaa. Silti tuntui, että mikään ei riittänyt, että mä en riittänyt.

Mä olin kyllä läsnä, mutta usein ihan väärässä paikassa. Laiminlöin omia tarpeitani, enkä nähnyt kumppaniani. ”Enää yks juttu” vastasin, kun pyydettiin laittamaan puhelin pois, tai tulemaan kotiin.

Alitajuisesti ajattelin, että musta ei enää tykätä, jos en ole jatkuvasti paikalla tai tavoitettavissa. Nyt opettelen elämään uudella tavalla. Pyrin totuttelemaan ajatukseen, että olen rakastettu ihan omana itsenäni. Silloinkin vaikken pyrkisi ottamaan maailmaa reppuselkään tai saavuttaisi mitään uutta.

Maailma on nurinkurinen. Se palkitsee, jos on valmiina pettämään itsensä. Uhraamaan omat tarpeensa, vaarantamaan terveytensä ja laittamaan läheisensä kakkoseksi. Siksi kai niin moni lopulta kärsii uupumuksesta sekä mielenterveydellisistä ongelmista. Siksi niin moni lapsi jää yksin, vanhempien paahtaessa uraputkessa.

Mä tunsin itseni yksinäiseksi lapsena. Äiti oli yksinhuoltaja ja yritti elättää meidät. Isä oli jo lähtenyt kuvioista kun synnyin. Äitillä meni meni pitkään töissä. Hän teki parhaansa ja onnistui mahdottomissa olosuhteissa. Mä opin olemaan, mutta syytin tilanteesta itseäni. Äitillä ja isällä, olisi helpompaa ilman mua, ajattelin pienessä päässäni. Ja joka kerta, kun äiti lähti töihin, pelkäsin jääväni kokonaan yksin.

Inhimillisyydestä puhutaan nykyään kauniisti, mutta suurimmat flexaukset ovat edelleen tulokset, numerot sekä tehdyt uhraukset. Mä, joka elämäni ensimmäisistä vuosista alkaen oon pelännyt hylätyksi tulemista, olen ollut just sopiva palanen ylläpitämään toimintakulttuuria missä ihminen unohdetaan. Sinnikäs, kyvykäs oppimaan, valmis rikkomaan omat terveet rajani ja tekemään aina vähän enemmän, jotta mua tarvittaisiin.

Oon menestynyt monella saralla, mutta useat kokemukset ovat olleet mulle valtavan myrkyllisiä. En koe olevani uhri, vaikka arpeutuneita haavoja mulla onkin. Kuulen sisälläni edelleen sen pienen pojan äänen, joka kaipaa hyväksyntää ja kuulluksi tulemista. On mun vastuulla avata haavani, puhdistaa ne myrkystä ja antaa niiden parantua uudestaan. Tällä kertaa ilman kipua. Onneks on olemassa, niitä hyviä tyyppejä jotka muistuttavat, että muutos parempaan on mahdollista. Siitä esimerkkinä tärkeän ystäväni Peten sanat alkuvuodesta. ❤️

”Me rakastetaan sua Johannes, just sellaisena kun sä oot. Myös vaikka sä et aina pystyisikään auttamaan meitä.”

Ehkä sä voit välittää nää sanat eteenpäin jollekulle. Tarvitsevia korvia löytyy kyllä