KUN PÄÄSTÄN SUSTA IRTI

Oon joutunut sanomaan noi sanat useammin, kuin olisin koskaan toivonut. Aina en edes ole päässyt sanomaan niitä suoraan, vaan antanut ne ilmavirtojen vietäväksi ja toivonut, että sanani tavottaisi oikean vastaanottajan.

Joskus noiden sanojen sanominen on tuntunut ihan helvetin epäreilulta. Oon halunnut vaan huutaa ja riehua. Sanoa, ettet sä voi tehdä noin. Et voi vaan lähtee tai kadota, ilman, että toinen tulee kuulluksi. Noiden tilanteiden jälkeen joutuu aina tekemään kaikkensa, ettei katkeroituisi tai alkaisi vihaamaan maailmaa. Mutta toisen päätöksiä ei voi kontrolloida. Niistä on päästettävä irti, että voi löytää vapauden.

Sit sitä syyttää myös itseään. Yrittää kaivaa vikoja, miksi ei kelpaa ja tekee itsestään tahtomattaan uhrin. Ja se vasta satuttaakin. Satuttaa molempia osapuolia. Mutta itseä ei tarvitse kaikesta syyttää, sillä jokaisessa on paljon hyvää. Sitä ei toinen vaan osaa nähdä, eikä sitä aina itsekään näe.

En tiedä susta, mutta kun oon ollut heikoimmillani oon pyrkinyt pitämään kulissit ulospäin täydellisessä kontrollissa. Esittämään vahvempaa ja suurempaa kuin oikeasti olen. Mutta esittäminen on vaan pahentanut tilannetta. Siks oonkin alkanut miettimään…

Entä jos me ollaan ymmärretty kaikki nurinkurisesti. Ehkä…

voima onkin heikkouden näyttämistä

onni onkin surun erottamaton kumppani

suuruus onkin pienemmäksi kasvamista

rakkaus onkin irti päästämistä

loppu onkin jonkin paremman alku

ja

ehkä vasta kun sä menet hajoat palasiksi, on sun mahdollista tulla kokonaan ehjäksi.

‍