KUN LAITOIT KÄTESI MUN RINNALLE

Mä olin pullea lapsi, tai niin mä itse koin. Ala-asteella en käynyt suihkussa liikuntatuntien jälkeen. Hävetti olla alasti luokkakavereiden edessä. Ylä-asteen lopulla ja lukiossa rupesin saamaan kehuja kropastani. Oot urheilullinen vahva sanottiin. Se tuntui hyvältä, vaikka peilissä en nähnytkään kuvauksien tyyppiä.

Yritin monesti nähdä itseäni uusin silmin, siinä koskaan onnistumatta. Onneksi olin aloittanut tanssin. Se kutisti ulkonäköpaineita ja siirsi fokuksen ihmisen kykyyn liikkua. Se auttoi mua ajoittain.

Saatoin olla laihiksella ennen tanssikisoja. Kevyempänä liitää lattialla ketterämmin, uskottelin itselleni. Kisapäivänä arvioin vatsalihaksiani peilistä. Harvoin näin niissä muutosta, harvoin olin tyytyväinen. Kisoissakaan ei tuntunut hyvältä. Jalka painoi ja energiat olivat vähissä. Jos ei syö, ei jaksa. Kyllä mä sen tiesin. Mutta ei näitä asioita aina järjellä ratkottu.

Aikuisiän alkumetreillä halusin näyttää vahvalta ja karistaa pullean minäkuvan mielestäni. Kävin breikkitreenien jälkeen pumppaamassa käsiä ja tekemässä vatsoja Töölön kisahallilla. Treenitekniikoista en ymmärtänyt mitään, mutta muutoksia kropassa tapahtui. Se tuntui mahtavalta.

Uusi olemus siirtyi tanssiin. Paiskoin voimakasta kroppaani tanssilattialla vammoja pelkäämättä. Olin syntynyt uudestaan ja mua ruvettiin kutsumaan valkoiseksi gorillaksi. Silloin ajattelin, että pullea pikkupoika on viimeinkin haudattu. Vuosia nautin. Pystyin nostamaan isoja painoja ja jaoin eteenpäin tanssin ja treenaamisen ilosanomaa. Kroppakin kuulemma näytti hyvältä. Tuntui, että mua arvostettiin.

Kehut kannustivat ja aloitin diettaamisen. Vuoronsa saivat paleo-, keto-, vhh-, liha- ja perunadieetit. Kaikilla paloi rasva, tai pysyi kunnossa, niinkuin oli tapana sanoa. Nyt iän myötä kroppa on jälleen muutostilassa. Liike hidastuu, rasva kertyy vyötärölle kuin itsestään ja töitä nykykunnon ylläpitoon pitää tehdä enemmän. Jonain päivinä turvottaa ja olo omassa kehossa ahdistaa. Silloin en katso peiliin. Vedän vain ylleni mustat ja väljät vaatteet. 😌❤️

On ymmärrettävää, että pieni poika häpeää ja piilottelee kehoaan? Niistä asioista ei mun nuoruudessa puhuttu. Mutta, miksi aikuinen mies edelleen kokee, että oma vetovoima olisi kiinni erottuvista vatsalihaksista, saavutuksista tai painoista levytangossa?

Oon rakentanut omanarvontuntoani fyysisyyden varaan. Mulla on oma kuntosali ja breikkikarakterini on gorilla. Urheilullinen kroppa on hyödyttänyt mua duuneissa ja siviilissä. Samaan aikaan jäänyt ahtaan minäkuvan vangiksi. Edelleen tunnen mielen kahleiden kivut, vaikka hiljalleen pyrinkin murtautumaan niistä vapaaksi.

Vaikka moni kokee olevansa liian pieni, suuri, lyhyt, pitkä, paksu tai laiha, ei ulkoisten ominaisuuksien kehumista tarvitse mielestäni demonisoida. Mutta ehkä siihen rinnalle mahtuisi kaveriksi myös sellaisia kehuja, jotka liittyisi ulkonäköön? Ehkä sellaisten viestien avulla, mun ja monen muun jo aikuiseksi kasvaneen miehen olisi helpompi nähdä, että oma arvo ei ole kiinni ulkoisista asioista vaan siitä mitä meistä löytyy sisältä.

Tässä pari ideaa, mitä mä oon harjoitellut.

5 kehua, jotka eivät liity ulkonäköön:

1. Ihailen sun rohkeutta näyttää epävarmuutesi.
2. Sun elämänilosi on tarttuvaa!
3. Asenteesi antaa voimaa ja turvaa myös muille.
4. Kykysi kuunnella ja olla läsnä on valloittavaa.
5. Huumannun sun ainutlaatuisesta energiasta.

‍