”Istun pulpetissa ja tuijotan ikkunasta ulos haaveillen koulupäivän jälkeisistä breikkitreeneistä. Opettaja selittää luokan edessä laskukaavoja, mutta rehellisesti sanottuna ne eivät kiinnosta ketään. Ei mua eikä, 90% luokkatovereistani. Jokainen minuutti on piinaavan pitkä ja liikuntaa rakastavalle pojalle kahden tunnin derivointisessio tuntuu rangaistukselta. Opettaja huomaa nukkumiseni, lähestyy ja kysyy, olenko saanut tehtäviä laskettua. Vastaan rehellisesti ”en” ja näytän vihkoani. Ei ainuttakaan laskua. Tageja, breikkiukkoja ja schethceja löytyy senkin edestä. Opettaja ripittää mua motivaation puutteesta ja siitä miten tärkeää on oppia laskutekniikat. Pilaan kuulemma tällä menolla mahdollisuuteni tulevaisuudessa. Painan pääni painoksiin ja otan kaiken vastaan. Tekisi mieli sanoa opettajalle takaisin, että ”Ei mun motivaatiossa ole mitään vikaa. Sun opetus on vaan ihan uskomattoman tylsää.” Nielen kuitenkin kiukkuni ja päätän olla hiljaa. Avautumisella ampuisi vain omaan nilkkaan. Opettajan kommetti saa oloni tuntumaan paskalta ja epäonnistuneelta. Päätä särkee ja tunkkainen sisäilma laskee fiiliksiä entisestään. Lasken sekunteja ja viimeinkin kello soi. Se on mulle merkki vapaudesta sillä pääsen vihdoinkin breikkaamaan. Se on ainut asia mikä auttaa unohtamaan koulun edes hetkeksi!”
Edellinen oli kuvaus lähes jokaisesta päivästäni lukiossa. En missään nimessä ollut huono oppilas vaikka todistus ei aina ollutkaan paras mahdollinen. Mä en vain sopinut koulun muottiin, koska mun tulevaisuuden unelmat eivät missään vaiheessa löytyneet oppikirjojen sivuilta.
Olimme viikko sitten Laura Peipon kanssa kiertämässä Lapin ja Pohjois-Suomen kouluja Dreams.fi kiertueen merkeissä. Kiertueen tavoitteena oli rohkaista oppilaita pitämään kiinni unelmistaan. Ohjelmassa oli yhteensä kuusi yläkoulua eri paikkakunnilla. Sodankylässä, Rovaniemellä, Kemissä ja viimeisimpänä Oulussa. Puhuimme kolmen päivän aikana noin tuhannelle kasi-ysiluokkalaiselle nuorelle ja palaute jälkikäteen ollut huikeaa. Nuoret ja myös opettajat todella innostuivat puheistamme ja snapchattiin sekä instagramiin tippuu edelleen tasaisesti viestejä, joissa nuoret jakavat omia kokemuksiaan omasta elämästään. Olen todella ylpeä nuorten rohkeudesta ja uskalluksesta avautua tuntemuksistaan. Samaa aikaan olen äärimmäisen huolestunut. Viestien perusteella liian moni nuori on jo luopunut unelmistaan ennen yläasteen loppua. Syynä on huono todistus ja opettajien sekä perheen aiheuttamat opiskelu- ja ammattipaineet. Miten voi olla mahdollista, että vielä vuonna 2018 ajatellaan yläasteen todistusten vaikuttavan siihen tuleeko menestymään elämässä vuosia myöhemmin. Tässä tärkeä viesti ihan jokaiselle nuorelle, opettajalle ja vanhemmalle. Elämä ei todellakaan ole ohi yhdenkään vitosen tai nelosen takia. Päinvastoin! Yläasteella elämä on vasta alussa, numeroista ja todistuksesta huolimatta!
Mä haaveilin vielä lukiossakin kaikesta, mitä tapahtui koulun seinien ulkopuolella. En ehkä ollut tarpeeksi kypsä istumaan tunteja toisensa jälkeen nenä kiinni kirjassa. Mä elin ja hengitin liikuntaa ja tanssia. Lukiossa mua rassasi eniten se, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, juuri yksikään opettaja ei tuntunut ymmärtävän tarpeitani. Jokainen vain painotti oman kurssinsa tärkeyttä. Ikäänkuin heidän oppinsa olisivat olleet kaikkein tärkeimpiä asioita universumissa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kysynyt, mikä minulle olisi tärkeää. Asia vahvistettiin lyömällä päälle tunneiksi kotitehtäviä per aine. Tämä johti siihen, että tein ainoastaan ne tehtävät, jotka oli pakko palauttaa. Ja nekin tein hutiloiden viimeisellä mahdollisella hetkellä.
Valmentajana ja tanssinopettajana olen oppinut seuraavan. Kun antaa kotitehtäväksi 10 summittaista harjoitteita, asiakas ei todennäköisesti tee niistä yhtäkään. Kun taas annat yhden hyvin perustellun harjoituksen, hän tekee sen varmuudella. Treeni ei ole valmentajan paikka paukuttaa henkseleitä ja esitellä erinomaisuuttaan. Sen sijaan, se on mahdollisuus kuunnella yksilöllisesti asiakkaan toiveita ja rakentaa harjoitusohjelma hänen OMIEN tavoitteidensa mukaisesti. Sama ideologia läsnä myös valmentaessani ryhmiä. Yksittäisen asiakkaat tarpeet ovat aina keskiössä!
Kun palaan takaisin omaan kouluaikaani herää väistämättä kysymys. Kumpi seuraavista olisi ollut tärkeämpää? Se, että opettajat saivat vuorollaan painottaa oman aineensa tärkeyttä, vai että olisi aidosti kuunneltu ja otettu huomioon mikä oli edessä istuvalle oppilaalle todella tärkeintä.
Jokaisessa koulussa on tälläkin hetkellä nuoria, jotka eivät suoraan sovi perinteisen koulumaailman muottiin. Tiedän sen koska minä olin yksi niistä nuorista. Vaikka todistuksemme ei koskaan olisikaan parhaiden joukossa, se ei tarkoita etteikö meillä olisi unelmia ja mahdollisuuksia menestyä. Jos olet opettaja tai vanhempi, niin tunnistat meidät siitä, että etsimme paikkaamme elämässä jostain muualta kuin koulukirjojen sivuilta. Meidän vihkomme sivut ovat läksyjen sijaan täytetty piirroksilla, teksteillä ja kuvilla. Ne ovat haaveita ja unelmia erilaisesta maailmasta. Toiveita siitä, että meitäkin kuunneltaisi, kannustettaisi ja että, meihinkin uskottaisiin samoin kuin kaikkiin muihinkin.
Kiitos Dreams.fi ja Laura Peippo upeasta koulukiertueesta. Ja niinkuin Laura jo omassa blogipostauksessaan sanoi, tämä ei jää TÄHÄN!
