Nykypäivän kiiltokuvahyvinvointi voi pahimmassa tapauksessa viedä jopa burnoutin partaalle. Hyvinvointiviidakon keskeltä löytyy myös järjen ääni.
Kello on 4.45 maanantaiaamuna. Olen jo meditoinut, täyttänyt kiitollisuuspäiväkirjaa sekä tehnyt sarjan punnerruksia samalla kun luomulaatuinen, itsejauhettu superkahvini tippuu pannuun. Aamupalaa en syö, sillä olen 16:8-pätkäpaastolla. Outo numeroyhdistelmä tarkoittaa, että minulla on päivittäin 16 tunnin paasto, jota seuraa 8 tunnin aikaikkuna, jonka aikana syödään mahdollisimman puhdasta ruokaa. Nappaan tilanteesta selfien, lataan sen LinkedIniin asiaankuuluvalla hastagilla ja jään odottelemaan tykkäyksiä. Pian postaus saakin tuulta alleen ja peukkuja sekä ihailevia kommentteja alkaa napsumaan tasaiseen tahtiin.
KIILTOKUVAHYVINVOINTIA
Edellinen aamurutiini voisi olla suora ote kenen tahansa hyvinvointigurun podcastista tai koulutuksesta. Se kuulostaa täydelliseltä ja on suoraan kuin hyvän elämän oppikirjasta. Siinä on vain yksi ongelma: aniharva siihen oikeasti pystyy. Kulisseja pidetään yllä imagon ja seuraajien takia aina burnoutiin asti.
Tämä onkin yksi suurimmista vääristymistä nykypäivän kiiltokuvahyvinvoinnissa. Erilaisia metodeja rummutetaan blogeissa, podeissa ja somekanavissa niin valtavalla voimalla, että ollaan vieraannuttu kauas siitä, mikä on käytännössä järkevää ja mahdollista toteuttaa kestävästi. Monet metodit ovatkin vaatimustasoltaan niin monimutkaisia, että niiden oikeaoppinen noudattaminen edellyttää uskomattoman määrän tahdonvoimaa, kurinalaisuutta ja resursseja.
Ilmiö heijastuu yrityksien työhyvinvointisuunnitelmiin ja linjauksiin. Resursseja upotetaan tarpeettoman paljon vaikeaselkoisiin koulutuksiin, koska ne kuulostavat hyvältä paperilla. Lopputuloksena on kiillotettu julkisuuskuva ja hyvä mieli, koska henkilöstöstä on nyt pidetty huolta – ainakin teoriassa.
Parhaimmankin metodin tulokset jäävät laihoiksi, ellei koulutuksen oppeja saada vietyä teoriasta käytäntöön. Toisin sanottuna edes parsakaalin lukuisat terveyttä edistävät ravinteet eivät siirry elimistöön, mikäli se ei hyppää kaupan vihanneshyllystä lautaselle. Suurin pulma onkin saada ihmiset mukaan hyvinvointitalkoisiin. Yrityksen olisi tärkeää miettiä omia motiivejaan tulevaa hyvinvointiohjelmaa suunnitellessaan. Onko tavoitteena näyttää hyvältä vai saada ihmiset aidosti innostumaan arjen työkaluista, jotka toimivat pitkälläkin tähtäimellä?
Mä haluan toimia järjen äänenä hyvinvointiviidakon keskellä. On olennaista ymmärtää, että arki on jo valmiiksi todella kuormittavaa, joten ei ole tarpeellista vaikeuttaa sitä entisestään kompleksisilla menestysresepteillä.